Tänään meillä oli mahatautia. Miro oli aamusta lähtien sairas ja illallakin vielä kuumeessa. Päätimme jäädä olohuoneen levitetylle sohvalle nukkumaan niin, että pystyin vahtimaan ämpärin kanssa koko yön ja olemaan varuillaan ja saatavilla tarpeen tullen. Miro halusi, että laulan hänelle, jotta on helpompi nukahtaa. Uni tulikin äkkiä, mutta itse en pystynyt nukkumaan heti.

Mieleeni tuli ajatus äidistä jossakin kaukana köyhässä maassa. Äidistä, jolla ei ehkä ole pahvimajaa kummallisempaa kotia lapselleen, ei vessaa, ei pehmeää levitettävää olohuoneen sohvaa, ei lämpöä eikä juoksevaa vettä puhumattakaan lukuisista vaihtovaatteista, edes kirpputorilta ostetuista.

Mietin, mitenkähän sellainen äiti hoitaa tilanteen, kun lapselle tulee mahatauti? Onko siellä suuri hätä lapsen selviytymisestä? Samalla, kun kiitin Luojaa siitä hyvästä, mitä meillä täällä Suomessa on, lähetin mielessäni voimia ja rukouksia niille äideille maailmalla, jotka toimittavat virkaansa hyvin puutteellisissa olosuhteissa. Vaikken varmasti pysty edes lähelle kuvittelemaan, minkälaisia juttuja todella köyhän äidin sydämessä ja mielessä liikkuu, tunsin ajatukseni kautta kuitenkin sisaruutta hänen kanssaan.

Minusta näillä omilla vaikeilla ajoilla on ollut hyvä vaikutus omaan psyykeeseen. Olen alkanut ymmärtää, etten ole ihmisenä yhtään enempään oikeutettu, kuin kuka tahansa muu maapallon ihminen. Sen ajatuksen kautta pystyn tuntemaan sydämessä sisaruutta kaikkian maan kansalaisten kanssa. Ikäänkuin pystyn aukaisemaan sisäisen ikkunan ja kurkistamaan sitä kautta kenen tahansa elämään tuntien myötätuntoa jokasen kohtaloa kohtaan. Samalla sydämessä on tunne, että elämme tätä samaa elämää ja harras toive välittää valoa, rakkautta ja voimia jokaiselle oman arkensa keskelle.

Kuin lahjana tästä valon välittämisestä mieleeni alkoi tulvia toisenlaisia kuvia. Siinä missä ihminen kärsii ja on huolissaan lähimmistään. Siinä missä meillä on kovaa ja tunnemme sortuvamme taakkojen alle, siellä sielu kokee tämän kaiken valtavan kauniina. Sain äkkiä kosketuksen siihen kauneuteen. Tuntui, kuin sydämeni räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä, niin suuri rakkaus siellä oli ihmisen elämää kohtaan.

Joku korkeampi sanoi minulle:”katso miten paljon ihmisissä on rakkautta ilman, että he ymmärtävät kokevansa rakkautta…” Totta joka sana. Minunkin elämässä on paljon hetkiä, jolloin minusta on tuntunut, että tukehdun oman huolen taakan alle. En ollut käsittänyt katsoa niitä sielun puolelta. Tosiasiassa sielu ei näekään niitä huolia ja sitä, että miltei tukehdun niiden alle. Sielu antaa minulle vapauden valita, miten kohtaan oman elämäni. Mikäli tahdon tukehtua ja kokea raskautta, se sopii sielulle sillä sen kannalta jokainen kokemus on puhdasta rakkautta.

Jos taas huomaan seisahtua ja kysyä elämääni sielun viisautta, saatan nähdä jotakin aivan uutta. Silmäni avautuvat ehkä hetkeksi ja pystyn näkemään sen kauneuden, jota elän ja hengitän joka hetki. Huolen alla on äidin sydän, joka välittää valtavasti lapsistaan. Tuskan alla voi olla syvä rakkaus, jolle olen sokea inhimillisessä hetkessä. Mikäli kykenen tunnistamaan sydämen ja sen rakkauden näiden tuntemusten alta, oloni rauhottuu ja saan kohdata elämän todellisen kauneuden.

Ehkä köyhässä maassa äiti on lähempänä tätä todellisuutta? Voiko olla niin, että nämä asiat löytyvät elämässä, kun meiltä riisutaan paljon pois? Ehkä minun on luovuttava monenlaisista silmiä sokeuttavista verhoista kyetäkseni näkemään sen, mikä on pysyvää. Jospa sielun maailma aukenee, kun kätemme ja erityisesti mielemme on tyhjä?

Mutta onko sen oltava vaikeaa? Minusta ei. Vaikeus tulee itsestä ja omasta tietämättömyydestä. Toisaalta se tulee siitä, etten pysty aavistamaan, mihin minua ollaan kuljettamassa hankalissa hetkissä. Voiko tätä oppia toiselta ihmiseltä? En ole aivan varma, mutta luulen, että ainakin suuntaviivoja ja ideoita voi saada toisen kokemuksista. Ehkä meistä jokaisen ei tarvi päätyä pahvilaatikkoon tai viemäriverkostoon asumaan ymmärtääksemme enemmän?

Rakas päiväkirja, itselleni silmien avautuminen on ollut tärkeä asia elämässä. Olen pikkuhiljaa liukunut takaisin samaan tunnelmaan, mitä koin lapsena. Samalla se tunnelma on tavallaan jopa enemmän, kuin omassa lapsuudessa sillä nyt minulla on mukanani myös viisaus ja kyky ymmärtää. Olen lapsen kaltainen, mutta samalla hyvin paljon enemmän tietoinen, kosminen lapsi.

Olen kiitollinen itselleni, että pystyin tämän mahataudin aikana kokemaan asiat erilailla. Vaikka olikin pahoinvointia, kuumetta, sairastamista ja huolta, oli myös aivan uudenlainen ihmeellinen kokemus. Tämä mahatauti oli kuin kaunis elokuva ja enkelit olivat kanssamme kaiken aikaa. Tunnen tulleeni pehmeämmäksi ja taipuisammaksi jälleen. On ihanaa huokaista keuhkot tyhjäksi ja hyväksyä.

Miten paljon pelkäsinkään joskus irti päästämistä ja antautumista. Olen ollut kauhuissani miettiessäni, mitä minulle oikein tapahtuu tässä prosessissa. Kerros kerrokselta jotakin kovaa on muunnettu sisimmässäni pois ja pikkuhiljaa alta paljastuu jotakin, jonka koen todellisemmaksi ja elävämmäski, kuin milloinkaan ennen. En ole enää edes yksin sillä olen täällä maapallolla yhdessä miljardien siskojen ja veljien kanssa. Se tuntuu, kuin olisin tullut ulos jostakin kuplasta!

Share →

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.